”Kaiken piti olla kunnossa…?”
Pikkuprinsessa on klovni, jonka iso käsi kurottaa veden eläviä. Väsynyt nainen, silmien alla siniset renkaat, tuijottaa verhojen raosta. Lapsi eksyy, eikä äiti jaksa olla äiti. Kehdot on sidottu turvavöin… turvaistuin kuristaa elämää. Tuntemattomalta sotilaalta puuttuvat raajat ja kasvot. Vanha nainen katsoo sisäänpäin…menetettyä maisemaa, hävinnyttä elämää. Sadut ovat totta ja enkelit oikeita.
Milloin rakkaus muuntuu nimettömäksi uhaksi? Milloin välittäminen muuttuu tukahduttamiseksi? Milloin vaikeneminen tappaa? Milloin korrektius on hylkäämisen ja kieltämisen muoto?
Perhe ja yhteiskunta. Inhimillisyys, sen alati vaihtuvat muodot ja kokemus vastuusta ovat kysymyksiä, jotka tulevat mieleen Aura Hakurin, Kimmo Peltolan ja Adolfo Veran taidetta katsoessa. Taiteilijan ego ei näyttele pääroolia teoksissa. Valokuvat, akvarellit, veistokset ja installaatiot eivät kommunikoi henkilökohtaisesta irrallisuudesta, välitilasta vaan huolesta läheisistä ja kaikista. Välittämisestä ja pelosta.
Kimmo Peltolan muutaman vuoden takaisten veistosten myyttiset alkukuvat ja aivoroskikset ovat vaihtuneet kierrätysmateriaalista rakennettuihin, kuristaviin suojatuoleihin, kahlittuun lastensänkyyn. Toisaalta kehdon voi ymmärtää myös moneen suuntaan assosioituvaksi peruskuvaksi. Lapsen avuttomuus. Vanhemman huoli ja yksinäisyys. Ympäröivän maailman rujous. Tänään Adolfo Veran löytää aiempien valokuviensa, Costa Rican alkuperäisväestön ja Länsi-Afrikan hyväksikäytetyn toiseuden, irrallisuuden läheltään. Ikääntyneestä äidistään ja itsestään. Tunnistan kokemuksen. Aura Hakurin akvarellien hehkuvat ja hajoavat värit synnyttävät assosiaation satuihin. Myyttisten ”alkuolentojen” tai hirviöiden satumaailmaan, jota varjostaa nimeämätön aina läsnäoleva uhka. Lapsuuden loppu? Idyllin.
Markkintalouden määrittämässä maailmassa ihmisen ja luonnon arvo mitataan tuotteena. Miten paljon materiaa ”tavarasta” irtoaa, hyötyä tai viihdettä. Hyvä taide ei kuitenkaan ole ollut hampaatonta vaan kommentoinut olemisen tiloja niin luonnon, yhteiskunnan kuin yksilön tasoilla. Kuitenkin liian usein tiettyjen kuvastojen toistuminen: ruumiillisuuden, erilaisten välitilojen, irrallisuuden ja julmuuden esittäminen on paljastunut tyhjänä toistamisena, pinnallisuutena. Eikä sisältö vailla kokemusta puhuttele.
Henkilökohtaisen vastuun kokemus tai inhimillisyys eivät ehkä ole trendikkäitä mutta arvoina universaaleja ja pysyviä. Pieni ja intiimi muuttuu suureksi. Hakurin, Peltolan ja Veran monimielisessä taiteessa henkilökohtaiset kokemukset eivät jää yksityisiksi vaan muuntuvat kollektiiviseksi ja taide kansainväliseksi, kaikkialla tunnistetavaksi.
Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko
Pikkuprinsessa on klovni, jonka iso käsi kurottaa veden eläviä. Väsynyt nainen, silmien alla siniset renkaat, tuijottaa verhojen raosta. Lapsi eksyy, eikä äiti jaksa olla äiti. Kehdot on sidottu turvavöin… turvaistuin kuristaa elämää. Tuntemattomalta sotilaalta puuttuvat raajat ja kasvot. Vanha nainen katsoo sisäänpäin…menetettyä maisemaa, hävinnyttä elämää. Sadut ovat totta ja enkelit oikeita.
Milloin rakkaus muuntuu nimettömäksi uhaksi? Milloin välittäminen muuttuu tukahduttamiseksi? Milloin vaikeneminen tappaa? Milloin korrektius on hylkäämisen ja kieltämisen muoto?
Perhe ja yhteiskunta. Inhimillisyys, sen alati vaihtuvat muodot ja kokemus vastuusta ovat kysymyksiä, jotka tulevat mieleen Aura Hakurin, Kimmo Peltolan ja Adolfo Veran taidetta katsoessa. Taiteilijan ego ei näyttele pääroolia teoksissa. Valokuvat, akvarellit, veistokset ja installaatiot eivät kommunikoi henkilökohtaisesta irrallisuudesta, välitilasta vaan huolesta läheisistä ja kaikista. Välittämisestä ja pelosta.
Kimmo Peltolan muutaman vuoden takaisten veistosten myyttiset alkukuvat ja aivoroskikset ovat vaihtuneet kierrätysmateriaalista rakennettuihin, kuristaviin suojatuoleihin, kahlittuun lastensänkyyn. Toisaalta kehdon voi ymmärtää myös moneen suuntaan assosioituvaksi peruskuvaksi. Lapsen avuttomuus. Vanhemman huoli ja yksinäisyys. Ympäröivän maailman rujous. Tänään Adolfo Veran löytää aiempien valokuviensa, Costa Rican alkuperäisväestön ja Länsi-Afrikan hyväksikäytetyn toiseuden, irrallisuuden läheltään. Ikääntyneestä äidistään ja itsestään. Tunnistan kokemuksen. Aura Hakurin akvarellien hehkuvat ja hajoavat värit synnyttävät assosiaation satuihin. Myyttisten ”alkuolentojen” tai hirviöiden satumaailmaan, jota varjostaa nimeämätön aina läsnäoleva uhka. Lapsuuden loppu? Idyllin.
Markkintalouden määrittämässä maailmassa ihmisen ja luonnon arvo mitataan tuotteena. Miten paljon materiaa ”tavarasta” irtoaa, hyötyä tai viihdettä. Hyvä taide ei kuitenkaan ole ollut hampaatonta vaan kommentoinut olemisen tiloja niin luonnon, yhteiskunnan kuin yksilön tasoilla. Kuitenkin liian usein tiettyjen kuvastojen toistuminen: ruumiillisuuden, erilaisten välitilojen, irrallisuuden ja julmuuden esittäminen on paljastunut tyhjänä toistamisena, pinnallisuutena. Eikä sisältö vailla kokemusta puhuttele.
Henkilökohtaisen vastuun kokemus tai inhimillisyys eivät ehkä ole trendikkäitä mutta arvoina universaaleja ja pysyviä. Pieni ja intiimi muuttuu suureksi. Hakurin, Peltolan ja Veran monimielisessä taiteessa henkilökohtaiset kokemukset eivät jää yksityisiksi vaan muuntuvat kollektiiviseksi ja taide kansainväliseksi, kaikkialla tunnistetavaksi.
Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko
1 kommentti:
tietenkin, kuten Web-sivusto kuitenkin haluat testata oikeinkirjoitus useita viesteistäsi. Monet niistä ovat pullollaan oikeinkirjoitusvirheitä sekä I mielestään on hyvin hankala kertoa todellisuudesta huolimatta tulen ehdottomasti tulla takaisin.
Lähetä kommentti